Taloussanomat oli tänään tärkeän asian äärellä: kuinka paljon sosiaalitukea jää käyttämättä. Toisin sanoen on ihmisiä joilla olisi oikeus esimerkiksi toimeentulotukeen, mutta he eivät halua, osaa tai pysty tukea hakemaan.

Sosiaaliturvan väärinkäytöksistä puhutaan usein. Sen sijaan kolikon toisesta puolesta, “alikäytöstä”, ei juurikaan puhuta. Tämä on siinä mielessä kummallista, että jokaista etuisuuksia huijaavaa kohden on melkoinen määrä niitä, jotka eivät tukia saa vaikka olisivat tukiin oikeutettuja.

Kun tästä keskustelee kahvipöydissä, joku rientää sanomaan että eihän tukia tulisi hakea ja saada jos ei niitä tarvitse. Kyllä, tämä pitää teoriassa paikkansa. Mutta asiaan liittyy muutama mutta. Onko kyseessä oma valinta, vai eikä eduista tiedetä tai niitä osata hakea?

Paheksutaanko sosiaalietuuksien hakemista? Osa etenkin iäkkäämmästä joukosta suomalaisia taitaa jättää mieluummin lääkkeet ottamatta kuin hakee toimeentulotukea. Naapuri voi paheksua, jos sattuu tukien saamisesta kuulemaan. Samanlaista moraalista paheksuntaa ei kohdistu esimerkiksi kotitalousvähennykseen, joka on toisella periaatteella jaettava yhteiskunnan tuki.

Tietävätkö hakijat mitä voisivat hakea? Itse olen nelikymppinen hallinnon ammattilainen akateemisella koulutuksella ja kokemuksella muun muassa Espoon kaupunginhallituksesta. Ymmärränkö minä verottajaa ja Kelaa? No en läheskään aina, usein tarvitsee varmistaa asia. Kerran workshoppasin kahden samassa tilanteessa olevan kanssa siitä, miten ihmeessä isyysvapaajärjestelmä toimii. Ei ollut kovinkaan helppoa.

Kun huomioidaan, että taustalla voi olla ongelmia kielen kanssa, tarvetta selkokieleen, ongelmia ymmärtää käsitteitä, muistisairauksia jne., niin varsin moni voi olla pihalla siitä mitä voisi hakea, ja miten tulee edetä.

Onko kyseessä kirjallinen koe? Hakemukset ovat lähtökohtaisesti kirjallisia. Kun on kyky esittää asia selkeästi, ja kenties vielä poimia mukaan muutamia lauseita tukien myöntämisperusteista, niin todennäköisyys saada tukia kasvaa. Tämä ei ole kovinkaan looginen tapa valikoida tukea saavia, vaikka helppo se on ymmärtää miksi näin käy.

Kun yhdistää edellä esitetyt, väitän että

• osa ei hae tukia vaikka voisi niitä saada
• osa ei tiedä mitä tukia hakea
• osa ei osaa hakea tukia “oikeaoppisesti”

Edelläoleviin liittyy riski, että tukia saavat korostuneesti “miltei pärjäävä’” -porukka. On sekä tarve tuelle, että kyky hakea tukea. Ratkaisu ei ole paheksua niitä ketkä osaavat toimia järjestelmässä, vaan miettiä, mitä voi tehdä niiden eteen, jotka eivät osaa.

Tässä kohden suomalainen tapa toimia eroaa ruotsalaisesta. Jos oikein muistan, niin naapurissa viranhaltijan velvollisuus on kertoa eduista joihin on syytä uskoa että asiakas on oikeutettu. Meillä vastuu on ensisijaisesti tuen tarvitsijalla, se ei ole yhteinen projekti.

Surullista on, jos etuisuuksista ei puhuta siksi, että yhteiskunta säästää, kun tukia ei haeta. Onhan tuo mahdollista, vaikka minulla ei ole asiasta tarkempaa tietoa. Paljon reilumpaa olisi vaikka laskea kaikkien tukia kuin hyväksyä se, että osa ei saa mitään.