Miten parantaa suomalaista vaalijärjestelmää?

Yhdysvaltain vaalien yhteydessä on puhuttu paljon vaalijärjestelmästä. Anglosaksisessa mallissa valitaan yksi ehdokas yhdeltä alueelta. Siinä on puolensa, ja valinta on selkeä. Suomessa lähimpänä tätä ovat ehkä presidentinvaalit. Toisaalta siinä pääsee valitsemaan vain yhden, ja jos ajattelee oikeastaan mitä tahansa Yhdysvaltain osavaltiota, aika suuri määrä ääniä menee niin sanotusti hukkaan.

Mutta entä Suomi? Missä voisi tehdä parannuksia?

Aloitetaan siitä, mikä mielestäni toimii. Ensinnäkin suhteellinen vaalitapa on mielestäni varsin fiksu. Siinä äänet tulevat tiettyyn rajaan asti lasketuiksi, ja niin sanotusti silppuriin meneviä ääniä syntyy huomattavasti vähemmän kuin monissa muissa vaalitavoissa. Suurin puolue on suurin, mutta myös pienempi puolue tai pienemmät puolueet saavat edustajia niin valtuustoihin kuin eduskuntaan.

Ongelma: Henkilökeskeisyys

Suomalaisen järjestelmän haasteita on ainakin henkilökeskeisyys. Se on johtanut esimerkiksi kuntavaaleissa ja varsinkin eduskuntavaaleissa siihen, että suurissa kaupungeissa pitää olla joko valmista tunnettavuutta tai melko paljon budjettia ja markkinointimahdollisuuksia tullakseen valituksi.

Lisäksi äänestäjälle ei riitä, että hän valitsee puolueen, vaikka hänen äänensä oikeasti lasketaan puolueelle. Pitää valita myös ehdokas. Kun katselee television vaalistudiota, äänestäjä ei voi mahdollisesti äänestää yhtäkään siellä istuvista vain, ellei sattumalta asu samassa vaalipiirissä jonkun kanssa (presidentinvaaleja lukuun ottamatta).

Ongelma numero yksi on siis henkilökeskeisyys: Suomessa äänestäjän pitää valita henkilö, pelkkä puolue ei riitä. Äänet lasketaan puolueelle, mutta silti pitää valita henkilö.

Tähän löytyisi muutamakin ratkaisu tai parannusehdotus. Yksi olisi listavaali Ruotsin mallin mukaan. Kuvituskuvassa on sosiaalidemokraattien äänestyslaput ruotsalaisista vaaleista. Ruotsissa äänestäjät saavat käteensä listan, jossa on nimiä järjestyksessä. Puolue tai sen paikallisosasto on valinnut ehdokkaat ja heidän järjestyksensä. Äänestäjä äänestää listaa, ja äänimäärän mukaan katsotaan, kuinka moni pääsi läpi. Se on äänestäjälle aika yksinkertaista. Haittapuoli on se, että joku muu päättää, missä järjestyksessä listaa edetään.

Tähän liittyy sellainen täydennys, että äänestäjä voisi antaa äänen myös yksittäiselle henkilölle, eli niin sanotun henkilöäänen. Jos joku henkilö saa paljon henkilöääniä, hän nousee listalla muiden ohi. Se ei tarkoita, että listan viimeinen ohittaisi helposti listan ensimmäisen. En suoraan sanottuna tiedä, kuinka paljon henkilöääni painaa, mutta kyllä se painaa.

Tätä mallia voisi myös varioida. Entä jos vaalilapussa olisi äänestettävän henkilön lisäksi vaihtoehto rastittaa puolue? Halutessaan voisi siis kertoa vain puolueen ja antaa muiden valita henkilön. Etu olisi se, että jos äänestäjä ei tiedä, ketä äänestää, hän voisi käydä nopeasti sanomassa, että tämä puolue, puheenjohtajasta tykkäsin, hyvät tavoitteet, eikä tarvitsisi miettiä henkilöä.

Toki tämä antaisi sitten henkilöä äänestäneille enemmän, mutta toisaalta onhan parempi, että käy sanomassa, mitä puoluetta kannattaa, kuin ettei käy sanomassa yhtään mitään.

Ongelma: Äänikynnys

Toinen ongelma on niin sanottu suhteellinen äänikynnys. Se on ongelma lähinnä eduskuntavaaleissa. Jos vaalipiiristä valitaan alle 10 ehdokasta, vaikkapa yhdeksän, nykyisellä suhteellisella vaalitavalla tarvitsee saada reilusti päälle 10 prosenttia äänistä, jotta saa ensimmäistäkään paikkaa eduskunnassa kyseisestä vaalipiiristä. Uudellamaalla äänikynnys on noin 2,5 %, Lapissa käsittääkseni 12,5 %.

Teoriassa voisi olla puolue, joka saisi vaalipiirissä pari ääntä vähemmän kuin mitä sisäänpääsyyn tarvitaan, ja jonka kokonaiskannatus voisi olla koko maan tasolla paljon päälle viisi prosenttia, ja silti sillä ei olisi yhtään kansanedustajaa. Toki tämä on teoreettinen ongelma, mutta teoreettinenkin ongelma on ongelma. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että useimmiten niin sanotut pienet puolueet menettävät paikkoja, kun jäävät äänikynnyksen alle pienemmissä vaalipiireissä.

Tässä taulukossa on vuoden 2023 tilanne laskettuna siten, että paikat olisi jaettu kuin Suomi olisi ollut yksi vaalipiiri. Eniten muutoksesta olisivat hyötynyt Liike Nyt. Nykymallista hyötyvät isot puolueet ja kärsivät pienemmät.

Toinen tähän liittyvä ongelma on se, että uusien puolueiden on käytännössä mahdotonta aloittaa muualta kuin etelästä. Näin ovat tehneet vihreät aikanaan, myöhemmin perussuomalaiset ja niin edelleen. Tilanne on siis tietyllä tavalla se, että uuden liikkeen hakiessa jalansijaa politiikassa on ovi pohjoisessa käytännössä lukittu. Aika tyhmä ja hankala juttu.

Tähänkin löytyy ratkaisuja, joita olen aikanaan jopa ihan julkisesti ehdottanut (Eduskuntavaalien vaalitapaa voi parantaa. Mielipide Helsingin Sanomissa 1.5.2015.). Yksi olisi, että vaalipiireistä valittaisiin nykyisellä vaalitavalla esimerkiksi 180 kansanedustajaa. Loput 20 paikkaa jaettaisiin valtakunnallisten äänimäärien pohjalta vähän niin kuin koko Suomi olisi yksi vaalipiiri. Puolue, joka saisi vähemmän paikkoja kuin sille kuuluisi, saisi tällöin ylimääräisiä paikkoja. Ongelma oli se, kenelle nämä paikat menisivät ja millä perusteella, kun ehdokkaat ovat olleet eri vaalipiireissä. Toisaalta moni äänestäjä voisi olla tyytyväinen siihen, että oikea puolue saa äänen eikä ääni mene niin sanotusti silppuriin.

Tässä on sitten ideologisen välikysymyksen paikka: jos äänestää pientä puoluetta pienessä vaalipiirissä, haluaako mieluummin, että eduskuntaan lähtee saman vaalipiirin isomman puolueen edustaja vai kenties jonkin toisen vaalipiirin saman puolueen edustaja? Painottaako äänestäjä siis enemmän katsantokantaa vai asuinpaikkaa? Toisaalta eduskuntavaaleissa ei tarvitsisi asua kyseisellä alueella, joten se on tämän osalta pikkuisen hatara argumentti.

Teoriassa tuonkin voisi ottaa mukaan äänestyslapulle. Siinä voisi olla kohta, jossa kysytään: jos puolue jää piilevän äänikynnyksen alle, haluanko, että ääneni lasketaan valtakunnalliseen pooliin? Jos ei haluaisi, tilanne olisi kuten nyt. Jos haluaisi, kyseinen puolue voisi saada tasauksessa lisäpaikkoja tai lisäpaikan.

Tällä tavalla eduskunta edustaisi paljon enemmän kansalaisten äänestystä. Nythän pienin prosentti, jolla pääsee sisään, on noin kolmen luokkaa. Tuolla mallilla teoriassa vähän päälle puolen prosentin kannatus toisi eduskuntapaikan. Tästä voisi olla tietyllä tavalla myös haittaa: jos pieniä puolueita olisi paljon, olisivatko päätöksenteko ja hallituksen muodostaminen hankalaa? Toisaalta kyseessä on demokratia, ja sitä ihmiset ovat halunneet. Pitäisikö se hyväksyä eikä miettiä, haittaako ihmisten katsantokanta käytännön politiikan tekemistä?

Hankalammat äänestyslaput ja miten nostaa äänestysprosenttia?

Kaikissa tarjoamissani malleissa haaste on se, että äänestyslappu olisi monimutkaisempi. Viime kerralla kunta- ja aluevaaleissa meni jo jonkin verran ääniä sekaisin. Toisaalta maailmalta opitaan: äänestyslappuja on ties minkälaisia, ja ihan hyvinhän vaalit menevät muuallakin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa äänestettiin kongressia, senaattia, kuvernööriä, kenties paikallisia tahoja ja jonkin verran myös kansanäänestyskysymyksiä samalla kertaa.

Ei se mahdotonta ole. Kyse on ehkä enemmän oppimisprosessista, jossa suomalaiset oppisivat, että kyseessä on tavallaan lomake eikä yksi lappu. Nyt on se hetki, kun pääset kertomaan kantasi yhteiskunnallisista asioista, ja etenet kuin koulutehtävässä: käyt kaikki kolme tai neljä kohtaa läpi järjestyksessä.

Suomalainen vaalijärjestelmä toimii mielestäni hyvin. Huijaaminen on käytännössä mahdotonta, koska vaalit järjestetään niin, että mukana on aina useita eri tahoja edustavia henkilöitä. Mitään isompaa huijausta ei käytännössä pysty kukaan tekemään.

Alueellinen edustavuuskin tulee tavallaan aika hyvin huomioiduksi, esimerkiksi eduskuntavaaleissa edellä luetelluilla haasteilla. Suurten kaupunkien sisälläkin voi olla sama dynamiikka: pääseekö reuna-alueelta kukaan valtuustoon? Toki monissa kuntaliitoskunnissa tilanne on se, että pienemmiltä paikkakunnilta päästään melkein paremmin valtuustoon kuin keskusta-alueen isoista lähiöistä. Ylipäätään tämä on ehkä enemmän koettu tai sattumaan liittyvä haaste.

Toki on todettava, että Helsingissä kantakaupunki on yliedustettuna, ja Espoossa Tapiolan seutu, eli kyllähän kuntavaaleissa usein pärjäävät hyväosaiset keskustan lähellä asuvat.

Mutta kuitenkin periaatteessa hyvä malli, ja iso, iso haaste on tämä: joillakin alueilla äänestysprosentti on alle 50, ja tähän ongelmaan pitäisi keskittyä. Kysymys kuuluu, voitaisiinko vaalijärjestelmää jonkin verran hioa ja samalla saada nostettua äänestysprosenttia, esimerkiksi juuri sillä, ettei ehdokasta ole pakko valita. Tai sillä, että vaikka kannattaisi vahvasti pienehköä puoluetta, voisi olla varma, että ääni lasketaan. Silloin sekä kynnyksen että matemaattisen tarkastelun kannalta voisi olla varma, että oma toive toteutuu paremmin.

Tony Hagerlund
Olen koulutukseltani valtiotieteiden maisteri ja olen miettinyt vaaleja jo viime vuosituhannen puolella. Politiikkaa olen harrastanut parikymmentä vuotta, parhaillaan olen Espoossa varavaltuutettu (vihr)