Harkintaa päivähoidon kilpailutukseen

Viime viikkoina on keskusteltu Viherlaaksolaisen päiväkoti Runoratsun tilanteesta. Toimintaa aiemmin pyörittänyt yritys hävisi tarjouskilpailun. Yrittäjä ja sen myötä ainakin osa henkilökunnasta tulee vaihtumaan. Perheet ovat ymmärrettävästi kiukkuisia - hoito on ollut hyvää, mutta silti hoitosuhteet päiväkodissa katkeavat. Tästä syytettiin lehtien palstoilla kilpailutusta. Kilpailuttaminen on kuitenkin vain tapa toimia.

Merkittävin päätös järjestettäessä kunnallisia palveluita myös yksityisin voimin tehdään silloin kun päätetään kilpailuttaa - eli päätetään olla tuottamatta palvelua kaupungin omana toimintana. Toinen päätös tehdään silloin kun päätetään millä perustein kilpailutetaan ja mitä vaaditaan. Tämän jälkeen tarjouksen jättäneet laitetaan järjestykseen niillä perusteilla jotka on aiemmin määritelty. Tässä ei ole enää kyseessä poliittisesta päätöksestä, vain sääntöjen tulkinnasta.

Hyvää hoitoa ja työntekijöiden motivaatiota on hankala mitata. Pysyviä hoitosuhteita taas ei voi huomioda kilpailutuksessa lainkaan, muutoin ei pääsisi syntymään minkäänlaista kilpailua. Toisaalta käytännön järkikin sanoo, että pysyvä hoitosuhde on erittäin tärkeää. Näistä syistä hoivapalveluiden järjestäminen kilpailutuksen kautta on hyvin ongelmallista.

Tuoreiden selvitysten mukaan hoivapalveluita kilpailutettaessa kunnille ei synny juurikaan rahallista säästöä. Suuren osan kuluista muodostavat henkilökunnan palkat. Kun henkilökunta on koulutettua ja saa likimain saman työehtosopimuksen mukaisesti palkkaa, kulut ovat noin samaa luokkaa niin kaupungin toimintana kuin ulkopuolisiltakin ostettuna. Tällöin herääkin kysymys miksi hoivapalveluja ylipäätään kilpailutetaan?

Osa ehdottaa ratkaisuksi laadun korostamista kilpailuttamisen ehdoissa. Tämä ajatus ei kanna pitkälle. Ensinnäkin laatu on hyvin hankala määritellä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Toisekseen jos ekstralaatu ratkaisee kilpailun voittajan, samalla hyväksytään se että laatu voi vaihdella paljon. Esimerkiksi päivähoidossa hoidon tulee kuitenkin olla tasaisen laadukasta kaikissa päiväkodeissa. Ratkaisuksi jää asettaa minimilaatuvaateet korkealle, ja antaa sen jälkeen hinnan ratkaista.

Miten Espoo sitten voi välttää vastaavat ongelmia jatkossa? On huomioitava, että kilpailuttaminen ei sovi kaikkiin tilanteisiin. Esimerkiksi kehitysvammapuolella asiakkaiden tarpeet vaihtelevat paljon. Yhdistysten, säätiöiden ja yritysten myötä palvelutarjontaan on kilpailuttamisen avulla saatu vaihtelua ja myös uusia toimintatapoja on kehitetty. Sen sijaan päivähoidossa "viisasten kivi" on keksitty: tarvitaan päteviä, motivoituneita ja koulutettuja aikuisia, joilla on aikaa lapsille. Kilpailuttamisella ei tule pyrkiä mahdollisimman vaihtelevaan ja eri tavoin resurssoituun päivähoitoon, vaan tavoitteen tulee olla tarjota tasaisen laadukasta, hyvää hoitoa kaikille.

Kaupungin tulee hakea pitkäaikaisia kumppaneita. Tietyn yrityksen hoidettua työnsä hyvin ja sopivalla hinnalla, pidetään siitä kiinni. Keinot päästä tähän ovat ensinnäkin tehdä pidempiaikaisia sopimuksia, neljän vuoden sijaan voidaan samantien sopia esimerkiksi kuudesta vuodesta. Jos palvelun taso ei vastaa sovittua, sopimuksen voi aivan kuten tälläkin hetkellä purkaa kesken sopimuskauden. Toisekseen sopimuksiin voidaan leipoa mukaan optioita, jos kumpikin osapuoli on tyytyväinen, voidaan sopimusta jatkaa ilman erillistä kilpailutusta.

Tärkeintä on kuitenkin myöntää, että kilpailuttaminen on hyvä renki mutta huono isäntä. Kilpailutukselle täytyy olla selkeä peruste, eikä se saa olla automaattinen lähtökohta.

Tony Hagerlund
valtiotieteiden maisteri, lähihoitaja
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)